Sairaslomalla.
En mä ookkaan niin vahva mitä mä haluaisin olla, vielä.
Mua hävettää olla sairaslomalla, sanoa se että olen sairas. Siksi oon kertonut sen vaan kolmelle läheiselleni.
Pelkään että ihmiset luulee mun olevan laiska ja saamaton, että olisin ratsastanut jonkun sairauden avulla saadakseni vähän löhöily lomaa.
Ensimmäinen sairaslomapäivä on mennytkin sitten sängyn pohjalla, mua hävettää astua edes ulos tästä asunnosta. Samalla kun mun päässä soi kaikki ne syytökset itseäni kohtaan, tulee toisen suusta samat asiat mun korvaan.
Kadun tällä hetkellä koko sydämestäni että otin sairaslomaa, että kuuntelin ihmistä joka oikeesti tietää mitä mulle tapahtuu. Mun on vaan nykyään vaikee kohdata sitä että oon sairas, koska elän nykyään sellaista elämää missä sille ei oo tilaa. Mulla ei oo aikaa olla sairas, mulla ei oo varaa olla sairas, on häpeällistä olla tällainen invalidi.
Sieltä sängyn pohjalta sain lopulta soitettua psykiatriselle osastolle, mutta eipä se tietenkään ollut auki. Tiedän että on vaikea nykyään saada kunnollista apua mistään, ja sitä saa vaan kunnolla vänkäämisellä lääkärien kanssa. Miten mä voin vängätä kun en osaa/uskalla/kehtaa kertoa miltä musta tuntuu ja myöntää että oon vielä heikko.
Mietin että pitäiskö suoraan mennä psykiatriselle osastolla "lepäämään", siellä on oikeus levätä ja purkaa omia ongelmia, kun ei tässä mun nykyisessä elämässä ole oikeutta siihen. Mutta kuka sitten hoitaa kaikki asiat kotona? Kuka kattoo että kaikki on järjestyksessä ja kaikki hoituu? Eihän mulla oo aikaa siihenkään.
Kyllähän siitä on niin vähän aikaa kun oon päässyt pois siitä helvetillisestä ahdistuksen pesästä, että en voi odottaa itseltäni ihmeparantumista ja pitäisi antaa itselleni aikaa. Mutta mulla ei oo aikaa, en pysty antaa itselleni lupaa sairastaa. Ehkä mä pelkään että mä lipsun suohon, ja siksi vedän töissäkin itseni äärirajoille..
Ehkä mä vaan jatkan niin kauan kunnes multa lähtee jalat alta.
