Siitä on nyt suunnilleen viisi vuotta kun mulle diagnosoitiin yleistynyt ahdistuneisuushäiriö.
Kaikki ne oireet mitä mulla oli ollut koko elämän ajan, tuntui täysin arkipäiväseltä ja siltä, että se kuuluu elämään. Tiesin olevani erilainen mutta en ymmärtänyt täysin miten, ajattelin pääasiassa että oon vaan yksinkeraisesti huono-onnisempi ja sitä kautta huono ihminen.
Nyt vasta olen ymmärtänyt että mulla oikeesti on sairaus joka aiheuttaa mulle nää tietyt ajatukset ja tunnetilat. Oon aina ajatellu että kyllä ne helpottaa kun pääsen omaan kotiin ja saan aloittaa oman uuden elämän.
Ilman sitä helvettiä mitä kotona oli.
Nythän mä oon alottanu oman elämän, vielä ihanan miehen kanssa, mutta ne viime syksyn tapahtuman painaa mun mieltä alas.
Silloin murskasin elämäni ja itseni täydellisesti. Tahdoin häpäistä itseni, tuhota elämäni ja kuolla.
Silloin sattu niin paljon kaikkea kamalaa, etten toivoisi sitä edes pahimmalle vihamiehellenikään. Kenenkään ei pitäisi nähdä ja kokea samanlaista.
Kaikki on nyt helvetin hyvin, ainoa ikävä asia elämässäni on äiti, joka rappeutuu ja rappeutuu päivä päivältä zombimmaksi. Nykyään se on täysin aivokuollut, puhuu sekavia, ja valehtelee täysin perättömiä ja hulluja asioita. Mutta tää kaikki on odotettua, ja kaikki pahempikin äitini kohdalla on odotettavissa.
Nyt kun ei ole ollut mitään muuta minkä pitäisi tuottaa mulle pahaa oloa tai varsinkaan turvattomuutta, huomaan miten ahdistuneisuus ja pelokkuus ei ole luonnollisia tunnetiloja enään. Haluan ne pois.
Epäilen ettei terapia oo mulle avuksi, oonhan mä käynyt siellä seitsemän vuotta ja tuntuu kaikkien vain voivottelevan, ilman että ne kertoisi mitää teitä päästäkseni ulos tästä sairaudesta.
Tilannehan on toisaalta täysin eri kuin ennen, nykyään ymmärrän täysin sairauteni ja oman tilanteeni. Sekä mulla on motiaaviota saada itseni kuntoon.
Mä tahdon itseni kuntoon, koska tahdon saavuttaa elämässäni paljon asioita ja tämän sairauteni takia se ei ole oletettavaa. Mulla on niin paljon keskittymisvaikeuksia, sosiaalisia pelkoja, itsetunnon puutosta, fyysisiä oireita ja mahdotonta väsymystä. Mun alalla pitää olla positiivinen, omata hyvät sosiaaliset taidot ja hyvän itsetunnon.
Haluan saavuttaa taloudellisen hyvinvoinnin jotta voisimme kultani kanssa perustaa ehkä joskus perheen, enkä tämän sairauden kanssa pysty edes hoitamaan lapsia.
Onhan nää kaukasia asioita, mutta ymmärrän että mun on pakko alkaa nyt työstämään omaa hyvinvointiani että nää mun unelmat voisi käydä joskus toteen.
Oon päättänyt, että jos ei muuta, niin aloitan lääkityksen. Oon ollut aina sitä vastaan, koska uskon että oman mielen kanssa on pakko osaa työskennellä, työskennellä kunnes saa sen kuntoon. Mutta nyt ymmärrän, että mun mieli on ollut jo ihan lapsesta asti sairas, se on niin sairas, etten tiedä pystynkö näin heikolla mielellä korjaamaan kaiken rikkoutuneen.
Oon saanut oman ruumiillisen kuvani suhteellisen kuntoon, olen lihonutkin hyvin paljon, mutta ei se mua häiritse enään. On mulla toki raja, etten lihavuuden puolelle tahdo mennä terveydellistäkin syistä. Mieheni on tyytyväinen että mun muodot on muhkeutunut, ja kyllä mäkin osaan olla jo ylpeä siitä.
Kyllä se tuntuu mukavalta kuulla, että muut kehuu kuinka paljon paremmin kannan itseäni tänä päivänä.
Se on helpottanut mun elämää kyllä todella, ettei tarvitse enään taistella ruokaa ja peiliä vastaan.
Se, että oon sen melkein jo voittanut (en tiedä voiko syömishäiriötä koskaan 100% voittaa) on puhdistanut mun mieltä ja ajatuksia hyvin paljon, ja s-häiriön väistyessä näen tämän alkuperäisen ongelmani.
Tahdoin tulla purkamaan tätä tänne, koska se oikeesti helpottaa että nää mun tunnetilat ei oo enään pelottavia, mysteerisiä kirouksia mun sisällä. Vaan se on oikeasti sairaus, ne tunnetilat on mun sairauden omia, ne pahat ajatukset on mun sairauden omia. Ei minun. Mä oon erillinen ihminen.
Kyllä mä joka päivä nään itsessäni ITSENI, en mun sairauden ja ITSENI. Mä olen valmis taistelemaan itseni puolesta.
Toivon jokaiselle, joka kamppailee näiden samojen sairauksien parissa, löytää myös tien erottaa sairauden, valheen ja oman itsen kaiken sen paskan keskeltä. Uskon että vain silloin voi löytää ulos sairauksien kahleista.
