Mua pelottaa se, kuinka herkästi sytyn uudelleen laihduttamaan
Enkä siksi että tahtoisin olla terve
Vaan tahdon pelkästään sen onnistumisen tunteen, ja sen tunteet että se ei ikinä lopu.
Sain kirjeen lääkäristä, olin perustutkimuksissa ja kotiin lähetettiin testien tulokset
Heti pongahti silmiini "Painoindeksi... 21"
Se tuntui niin suurelta, verrattuna mun entiseen, 17.
Kaikki tulokset oli normaalit ja olen terve kuin pukki. Normaali, NORMAALI.
Se sana on aina tuntunut ihan kauhealta. "Olet normaalipainoinen, olet aivan normaali tyttö"
Mulle normaali sana on sama kuin "lihava mutten voi sanoa sitä sinulle suoraan".
Tää kamppailu itseni kanssa tuntuu niin paljon vaikeammalta kuin se aika kun kamppailin ruoan kanssa. Enkä oikeesti enään tiedä kumpi on parempi.
Kultani iloitsee saamistaan kiloista, koska hän haluaa olla iso, turvallinen mies minulle.
Mitä mulla on antaa vastineeksi? 58 kiloa läskiä? Tuntuu epäreilulta!
Vaikka juuri kirjoitin mielipide esitelmän äikän tunnilla, siitä kuinka naisen arvo mitataan täysin muussa kuin ympärysmitasta. Olen itse (nykyajan katsantokannasta) sovinisti naisia kohtaan ja tiedän mikä on naisen paikka. (Joka minun mielestä ei todellakaan ole nöyryyttävää naisia kohtaan) Tiedän että naisilla täytyy olla vahvuutta, omaa päätä ja älykkyyttä mutta silti täysi kunnioitus meitä monella tavalla vahvempia, miehiä kohtaan. Kun vedän omalla kohdallani tämän niin pitkälle, että tahdon miellyttää miestäni jokaisessa asiassa. Tehdä kaiken tämän hyvinvoinnin eteen, niin tuntuu että laihduttamatta mä mitätöin sitä miellyttämistä. Että tämän takia saatan menettää mieheni laihemmalle ja kauniimmalle tytölle.
Yritän olla parhain avovaimo, kodinhoitaja, seksikumppani, parhaimman näköinen, mukavin, ystävällisin.
En kumminkaan tahdo unohtaa omia toiveitani.. Vaikka pelkäänki tuoda niitä esille, menettämispelon takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti