Isä puhuin mulle onnessaan kuinka musta on kasvanut aikuinen ja voin paremmin kuin pitkii aikoihin.
"Etkö voikin?" -Se kysymys jäi kaikumaan kun korviin.
Tajusin, että en mä ole vielä? onnellinen. Mä voisin olla maailman onnellisin nainen.
Mut meiltä puuttuu jotain suurta. Luottamus.
En mä pysty luottaa samalla tavalla, niiden kaikkien valehtelujen ja hylkäämisien jälkeen.
Kuinka mut jätettiin tuleen makaamaan samalla kun hän meni lohduttamaan exäänsä.
Itkin ja huusin et lopeta mun satuttaminen, raastoin ihoni auki kun lääkkeetkään ei enään auttaneet.
"Pliis lopeta"
Ei se loppunut.
Enkä voi uskoa että se on loppu nytkään.
Mä vihaan tätä. Mä vihaan tätä pelkäämistä. Mä en jaksa.
(Jos joku nyt sai käsityksen että kultani on pettänyt minua fyysisesti exänsä kanssa niin sitä en tarkoittanut) ...Tai, mistä minä voin sen tietää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti