A broken heart is what changes people

Isä puhuin mulle onnessaan kuinka musta on kasvanut aikuinen ja voin paremmin kuin pitkii aikoihin.
"Etkö voikin?"  -Se kysymys jäi kaikumaan kun korviin.

Tajusin, että en mä ole vielä? onnellinen. Mä voisin olla maailman onnellisin nainen.
Mut meiltä puuttuu jotain suurta. Luottamus.
En mä pysty luottaa samalla tavalla, niiden kaikkien valehtelujen ja hylkäämisien jälkeen.
Kuinka mut jätettiin tuleen makaamaan samalla kun hän meni lohduttamaan exäänsä.
Itkin ja huusin et lopeta mun satuttaminen, raastoin ihoni auki kun lääkkeetkään ei enään auttaneet.
"Pliis lopeta"
Ei se loppunut.
Enkä voi uskoa että se on loppu nytkään.

Mä vihaan tätä. Mä vihaan tätä pelkäämistä. Mä en jaksa.


(Jos joku nyt sai käsityksen että kultani on pettänyt minua fyysisesti exänsä kanssa niin sitä en tarkoittanut) ...Tai, mistä minä voin sen tietää.

How can I love when I'm afraid to fall

Miten pääsisin tästä joka päiväisestä pelosta eroon? Se vie mun kaikki voimat..
Sen jälkeen kun uskalsin rakastua niin tää pelko on ollut ihan sieluttoman suurta. Moni asia on mennyt pieleen, vaikka kaikki on nyt hyvin, uskon että jatkossa vielä menee. Pelkään että jokin menee meidän edelle, meidän tielle, rikkoen tän koko pilvilinnan mikä me ollaan rakennettu.
Ei ne sanat, että rakastaa ja on siinä aina, merkitse loppuen lopuksi enään mitään. Silti voi pettää, silti voi lähtee.
Mä oon taistellu niin paljon tän suhteen eteen, antanu anteeks, katsonut sormien läpi, muka unohtanut, ja mä en rehellisesti tunnu saavan vasta palvelusta. Onhan mun mies ollu aina huomaavainen ja ihana, mut samalla se osaa olla tosi itsekäs ja tyhmä.
Mä oon itkeny ihan liikaa, ja tahtoisin vaan nauttia elämästä, kun kaikki on nyt ihan hyvin.
Miksen voi vaan luottaa ja rakastaa? Miksi en.

My name is Lucifer, please take my hand

Mä alan päästä rauhaan edellis vuodesta, siit helvetistä
Millon näin pahuuden koko maailmassa, ja ennen kaikkea itsessäni
Kaikki ne mun sisällä kytivät demonit johdatteli mut maailman pahuuden pesään
Koin pahuuden kaikessa, päihteissä (jotka ovatkin pahoja joka tapauksessa), yössä, ystävissä, rakkaudessa, seksissä, luottamuksessa... ihan kaikessa. Kaikki hyvä, kaunis ja puhdas romuttui.
Oon pitänyt sitä kauan häpeänä, kuinka saatoin itseni siihen syntisee kuiluun.
Mutta nyt ymmärrän, mun piti nähdä se kaikki että mä ymmärrän maailmaa, elämää.
Et mä saisin tietää mitä oikeasti elämältä haluan, mihin mä kuulun ja mitä mä ansaitsen.
Vaikka se vei kaiken viattomuuden ja kauneuden mun sisältä, sen kai vaan piti tapahtua.
Sit sen kaiken pahuuden keskelle tuli mun pelastaja. Mun kulta.
Mä en parempaa vois toivoakaan, ja tää on todella sitä mitä haluan, mihin mä kuulun ja mihin mä jään.

Lonely is hard to survive

Milloin syömishäiriöinen voidaan luokitella "ex"- syömishäiriöiseksi?
Olen läski, mutta silti pääni painaa yhtä paljon kuin langan laihana
Ja nyt tuntuu taas niin vaikealta päästä syömättömyys- ja oksentamishalusta pois.
Miksei syömishäiriöisille ole olemassa AA-kerhon tapaista vertaistukea jossa kaikki taputtavat kun kuulevat sinun lihonneen kymmenen kiloa.
Paikka, jossa voin sanoa ääneen "Olen syömishäiriöinen". En ole koskaan saanut sanoa sitä suoraan.
En ole koskaan ollut täysin nälkiintynyt ja varsinkaan nyt, tänä ryhävalaana. Kuka ottaisi mun avunhuudot tosissaan? "Syöhän se kuin pieni sika"
Poikaystävänikin sanoi että hänen puolestaan voin alkaa laihduttamaan ja kehotti alkaa kuintoilemaan enemmän.
Katsopa kun minulta onnistuukin tämmöinen "pieni laihdutus", "ihan vähän vaan". Siitä tulee pakkomielle, niin kuin se onkin jo. Oon vaan laiminlyönyt sitä.
Tunnen itseni niin kuvottavaksi, rumaksi, inhottavaksi, monsteriksi.

I hate this

Mua pelottaa se, kuinka herkästi sytyn uudelleen laihduttamaan
Enkä siksi että tahtoisin olla terve
Vaan tahdon pelkästään sen onnistumisen tunteen, ja sen tunteet että se ei ikinä lopu.

Sain kirjeen lääkäristä, olin perustutkimuksissa ja kotiin lähetettiin testien tulokset
Heti pongahti silmiini "Painoindeksi... 21"
Se tuntui niin suurelta, verrattuna mun entiseen, 17.
Kaikki tulokset oli normaalit ja olen terve kuin pukki. Normaali, NORMAALI.
Se sana on aina tuntunut ihan kauhealta. "Olet normaalipainoinen, olet aivan normaali tyttö"
Mulle normaali sana on sama kuin "lihava mutten voi sanoa sitä sinulle suoraan".
Tää kamppailu itseni kanssa tuntuu niin paljon vaikeammalta kuin se aika kun kamppailin ruoan kanssa. Enkä oikeesti enään tiedä kumpi on parempi.

Kultani iloitsee saamistaan kiloista, koska hän haluaa olla iso, turvallinen mies minulle.
Mitä mulla on antaa vastineeksi? 58 kiloa läskiä? Tuntuu epäreilulta!

Vaikka juuri kirjoitin mielipide esitelmän äikän tunnilla, siitä kuinka naisen arvo mitataan täysin muussa kuin ympärysmitasta. Olen itse (nykyajan katsantokannasta) sovinisti naisia kohtaan ja tiedän mikä on naisen paikka. (Joka minun mielestä ei todellakaan ole nöyryyttävää naisia kohtaan) Tiedän että naisilla täytyy olla vahvuutta, omaa päätä ja älykkyyttä mutta silti täysi kunnioitus meitä monella tavalla vahvempia, miehiä kohtaan. Kun vedän omalla kohdallani tämän niin pitkälle, että tahdon miellyttää miestäni jokaisessa asiassa. Tehdä kaiken tämän hyvinvoinnin eteen, niin tuntuu että laihduttamatta mä mitätöin sitä miellyttämistä. Että tämän takia saatan menettää mieheni laihemmalle ja kauniimmalle tytölle.
Yritän olla parhain avovaimo, kodinhoitaja, seksikumppani, parhaimman näköinen, mukavin, ystävällisin.
En kumminkaan tahdo unohtaa omia toiveitani.. Vaikka pelkäänki tuoda niitä esille, menettämispelon takia.