How can I love when I'm afraid to fall

Oon monesti jo maininnu et mun elämäs on ollu helvetisti epävarmuutta.
Ja se seuraa mun elämän joka saralla, mihinkään tai kehenkään ei voi luottaa. Pahinta on se että en oo saanut edes luottamusta itseeni kuntoon.

Nykyisen kumppanini kanssa alku oli yht mutkia sen exän takia. Ja tunsin petetyksi monesti, liian monesti. Jopa kyynelten ja viiltojen jälkeen.
Nykyään tunnen kuinka kumppanini ensi huuma on todella laskenut. Oon sille jo arkipäivää ja pelkään että jopa itsestäänselvyys. Luulen että nämä riidat muista tytöistä ja varsinkin exästään on vaikuttanut kumppanini innostukseen.

Mutta kun mietin entistä (pisintä) suhdettani. Yksi päivä monen vuoden jälkeen silloinen kumppanini saattoi sanoa "En rakasta sua enään". Tai huomasin että hän oli kiinnostunut toisesta tytöstä, ja vielä kaveristani. Minä sain vaan hullun tyttöystävän maineen, "Se on vaan niin sairaanloisen mustasukkanen ja muutenki mielenvikanen" ettei mun varmaa tietoa uskottu. Ja eromme jälkeen hän alkoi seurustelemaan kyseisen kaverini kanssa, ensimmäinen epäilykseni oli totta, olin oikeassa. Sitten vuoden jälkeen saan kuulla että toinenkin epäilykseni oli totta, hän tosiaan oli ihastunut toiseen tyttöön. Ja hän ruskeilla isoilla silmillään katsoi muhun ja vakuutteli ettei ole ihastunut tai kiinnostunut kummastakaan. FUCK THIS SHIT (En silti sano että olisin puhdas pulmunen, etten olisi mitenkään vaikuttanut meidän "rakkauden" rikkoon) no tottakai tommonen suhde monien muiden syiden ohella päättyi eroon. En ole sen enempää katkera koska asia ei enään mua oikeesti kiinnosta. Mulla on nyt ihan eri maailmasta oleva ihminen rinnalla.

Mutta nämä mun kiukustumiset, valittamiset johtuvat pelkästä epävarmuutta itseäni kohtaan, omaa arvooni kohtaan. Mun mielestä mulle voi tapahtua mitä vaan, mulle voidaan tehdä vaikka kuinka paskat. (En halua epäillä kultaani muiden epärehellisyydestä.)
Niin sitä kautta pelkään että itse teen itselleni kuoppaa sillä että tuon epävarmuuteni esille.
Tälläkin hetkellä tunnen suurta epävarmuutta kumppanini kiinnostuksesta minuun, hänen käytöksensä on muuttunut niin valtavasti (tottakai ei kaikki voi olla kuin alussa) että pelkään että hänen tunteessa minuun olisi epävarmat vaikkei sitä myönnäkään.

Oon (taas) päättänyt että mä olen varma, ihana, kunnollinen tyttöystävä kenen luokse on hyvä jäädä.
Mä jo alussa tein oikeita ratkaisuja koska tahdoin että meidän "jutusta" tulisi "suhde" ja haluan että nyt avopuolisona olisin sen arvoinen.

Parempaa miestä en rinnalla voisi toivoa, kuvitellakaan parempaa. Mun pitää hyväksyä että vaikka mä olen niin innoissani ja voisin roikkua ja pussailla ja halailla ja vaikka mitä koko ajan, ei hänellä välttämättä ole sellaista tarvetta.
Ja nämä kyseiset tarpeeni johtuu siitä mistä puhuin aikaisemmassa postauksessa.

Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle. Mä olen hyvä, mä olen kaunis, mä olen paras hänelle.

You like to hug and baby boy I like to push

Oon huomannut että aikaisemmat traumat (mitkä ovatkaan) on tehnyt musta enemmän huomioo tarvitsevan  liikaa huomioo tarvitsevan. Tarvitsen huomiota niin paljon että se rasittaa liikaa jopa itseäni.

Ennen nykyistä kultaani, halusin kyllä sitoutua mutta ei vastaan tullut ketään kenen kanssa voisin olla enemmän kuin yhden yön. Tarvitsin läheisyyttä ja turvantunnetta, mutta sitä on ollut hyvin minimaalisesti mun elämässä. Joten seksi, yhdenyön jutut ja seksisuhteet toivat pienen hetken valheellista läheisyyden tunnetta.

Nyt sit nykyisessä suhteessa, rakastan miestäni hyvin paljon, ja uskon että hän mua. Viimeisimmät kumppanini ovat olleet enemmän tai vähemmän seksiriippuvaisia, joten olen tottunut aktiiviseen seksielämään (en tiedä onko sekin ollut sitten valheellisesti läheistä)
Nykyisessä suhteessani miehelläni ei ole läheskään samanlaisia "tarpeita" kuin minulla. Olen huomannut suhteeni aikana että jokaisella elämänalueella mulla jotenkin viiraa.

Inhoan että tästäkin hienosta kahden ihmisen välisestä asiasta pitää tehdä kiukuttelemisen ja ennakkoluulojen täyttämä rituaali ja pakkomielle.

Oon huomannut että alan taas olla joka päivä helvetin väsynyt, tympääntynyt ja niin tuohtunut etten jaksa enään edes kitistä mistään. "Masistelen vaan".
On ollu rankkaa nähdä tän 4 kk ajan kuinka mun päässä viiraa enemmän asioita mitä tiesin. Enkä oo yhtään varma, toisin kuin ennen, että musta tulis normaali.

Myös tän 4 kk ajan kultani exä on vaanitut meidän suhdetta. Ensin hän ei halunnut millään tulla hakemaan tavaroitaan kultani kämpiltä (vaikka olivat monta kuukautta sitten eronnut meidän suhteen alettua). Hän soittelee kullalleni, pyytelee kahville ja esittää jotenki loukattua tai että hänestä pitäisi muuten vaan olla huolissaan. Lisäksi se mitätöi mua eikä kunnioita mua, saati kullan kans olevaa suhdetta.
Mua pelottaa koko ajan mitä se ämmä keksii taas, ja jos kultani lähtisikin sen ämmän peleihin mukaan.
Ei hän sitä tee.
Eihän?
Vihaan kun perheeni takia oon joutunut koko ajan elämään pelossa, niin nyt yks sairas exä sit taas tekee mun elämää epävarmaksi. Tahtoisin päästä tän typerän ihmisen yläpuolelle ja olla välittämättä tämän sekoiluista, mutta miten helvetissä? Kun mun omat vanhemmat on pettäny mut toistamiseen, miksei mun oma kultakin joka on luvannut meille yhteisen elämän?
Alan oikeesti olla taas niin helvetin väsynyt.

I am so tired of hating my own body

Viimeisen vuoden ajan mun elämä on ollu yhtä muutosta ja sekasortoa
En muista milloin viimeksi oon oikeesti hengittänyt ja vaan ollu, ilman mitään ajatusta
Tänään olin..

Kullan kanssa ajettiin mun "lapsuuden kodille" päin, aurinko oli laskemassa ja mä tunsin sydämessäni meidän yhteisen rakkauden
Oltiin ihan hiljaa ja mietin mitä mun elämä on ollut ja mitä se on nyt
Ja tajusin että se joka ajattelee hiljaa mielessään on ollut aina se sama ihminen
Se joka on vaan hakenut hyväksyntää, kotia ja turvaa
Se ihminen on vaan ollut monien maskien takana, hukuttautunut päihteisiin ja kontrollin tunteeseen
Ne kaikki alkaa olla kadonnut mun elämästä
Ja tunnen taas itseni, ajatukseni alkaa selvetä

Yritän ruveta kokonaan streittariksi, kieltäytyä kaikista päihteistä
Lopettaa kaiken itseni myrkyttämisen ja saada itseäni hyvään fyysiseen ja henkiseen kuntoon
Se on mihin nyt tähtään, hyvinvointiin
Ja siihen kuuluu myös itseni ravitseminen

Kultani sanoi hyvin, kun puhuin siitä kuinka mun kaveri on ruvennut laihduttaa ja kuinka se haukkuu muita ketkä ei laihduta
Kerrankin kun koulussa kaikki tytöt söi suklaakakkua perjantain kunniaks paitsi se yks, se sano nauraen "Lihotkaa te luuserit" ja voitte vaan kuvitella miltä se "ex"- syömishäiriöiseltä tuntuu.
Kultani sanoi että sano sille seuraavan kerran "Mun itsetunto antaa mun syödä"
Ja se on se, mitä koko laihduttamisella haetaan, itsetuntoa ja hyväksyntää
Mutta mä oon ymmärtänyt sen että elämän ja ihmisen arvot on jossain ihan muualla kuin siinä kuinka paljon se pudottaa painoa tai kuinka laiha se on
Sehän on heikkoutta