Riittääks kuinka pitkälle pelkkä selkään taputus ja sanat
"kyl se siitä."
Kun kaipaa sitä oikeaa ymmärrystä
Eikä olettamuksii jotka on kaiken lisäksi täysin perseestä
Retkahdin viiltämään taas, ja tosiaan kutsun näitä keissejä retkahtamiseksi
Koska tää on oikee riippuvuus josta on vaikea päästä eroon
En osaa (muka) käsitellä ahdistavia asioita muuten kun itseni satuttamisen ja nöyryyttämisen kautta
Tai saada ylipäätään helpotusta ahdistukseen.
Päällimmäisenä ahdistusta on tuonut mun mutsi joka ei enää pidä minkäänlaista taukoa ryyppäyksestä
Se soittelee mulle, joko vain itkeäkseen paskaa elämää, haukkuakseen mua ja broidiani tai meidän faijaa. Nykyään kuulee myös näitä kuuluisia itsemurha uhkauksia.
On todella tyhmää vastata sen soittoihin, mutta musta tuntuu vaa vitun pahalta jättää se yksin ahdistavien asioiden kanssa. Mun pitäis vaan kylmettää kaikki tunteeni perheeni suhteen, minkä osasin tehdä monta vuotta sitten. Muuten mun oma psyyke pettää, enkä tiedä miten monta kertaa voin nousta sieltä paskasta.
Toiseksi ahdistusta luo jatkuva epävarmuus huomisesta, itsestäni ja muiden suhtautumisesta muhun. Oon siinä vaiheessa elämässäni että joudun tekee isoja valintoja, enkä mä vittu edes tiedä mitä mä oon ja mihin oon menossa. Siks mua myös hävettää sitä mitä mä nyt oon. "Hukassa oleva skidi."
Tää satunnainen ahdistuneisuus alkaa hajottaa mun pään, ja oon miettinyt jopa lääkkeiden hankintaa. Mutta se on mun viimeinen vaihtoehto, en oo koskaan ajatellu niiden olevan hyvästä. Multa alkaa vaa voimat loppumaan.
Ja en varmaa oo ainut keneltä voimat loppuisi.
En tahdo menettää sitä mikä on mulle koko maailma nyt. Ainoa asia mitä mä tahdon koko elämältä.
En enään kestäisi niin suurta menetystä, en vaa kestäis. Ja tiedän että tämmönen ahdistus hajottaa minkä tahansa suhteen ennen pitkään. Varsinkin kun kumppanina on henkilö joka ei ymmärrä asiasta paskaakaan.
Siks yritän parhaani mukaan purra huulta ja purkaa vitutusta ja ahdistusta muuten kuin häneen. Välil se ei vaan onnistu ja sit syytän itteeni miten paska oon ja trallalalaa oravan pyörä pyörii taas.
Se mitä mun ulkonäköön tulee. Pidän itseäni hyvin rumana, mutta ymmärrän että suuri osa omakuvastani perustuu mun sisäisestä minästäni. Mitä mä häpeän enkä tahdo sitä tuoda esille. Se ahdistuksen ja häpeen verkko on mun sisällä niin vahva että uskon että se rumuus mikä siinä on, näkyy musta ulospäin.
Musta on tullut taas vitun mustasukkanen, joka on pahin myrkky mulle mitä voin kuvitella. Musta tulee niin iso lutka kun oon mustasukkanen. Mutta se johtuu tästä mun täydellisestä epävarmuudesta elämääni ja itseeni kohtaan.
Pidän itseäni ihan helvetin onnekkaana että olen saanut itselleni sellaisen ihmisen rinnalleni mikä mulla nyt on.
Sen takia yritän parhaani mukaan olla hänen arvoinen, mutta välil uuvun ja mun rumuus näkyy must läpi.
En alussa välittänyt siitä yhtään, koska en yksinkertaisesti välittänyt paskaakaan mitä mulle tapahtuu. Nyt kun oon ymmärtänyt että olen saanut oikeasti kultakimpaleen käsiini, oon helvetimoisessa paniikissa et miten saan sen pidettyä mulla?
Uskon että kumppanini toivoisi että olisin vielä niin etten välitä paskaakaan. Silloin oli kaikki helpompaa.
Mä vaan hymyilen et kaikki ois helpompaa...
