I've got scars on my body and stories I'll never tell

Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
aamujesi paino,
päiväsi mustimmat.

Anna anteeksi nuo,
heikkouteni ja
iltojesi raivo,
pelkosi raskaimmat.

Tänä aamuna on psykologi, ensimmäistä kertaa sitten viime kevään. Kun mä tapasin sen miehen, joka teki mut onnelliseks, ajattelin etten tarvii enää psykologii. Enkä lopult sit käyny siel.
Mut nää kohtaukset on ollu jotain niin sairaita, kun oon rikki enemmän kuin koskaan. Mä tarviin taas ammattiapua, ja mä hyväksyn kyllä sen.
Mä otan nyt rauhallisesti, jonkin aikaa. Tai niin kauan kunnes pääsen siit miehestä yli, tällähetkellä mä haluan sitä enemmän kuin mitään. Ja puhun täysin totta, enemmän kuin mitään.
Se varmaa ajattelis et kui säälittävä ja takertuja oon, siks yritän olla pitämättä siihen jätkään yhteyttä.

Mua pelottaa koko ajan millon tulee uus kohtaus, millon mä taas leviin lattialle ja tuntuu että mun pää poksahtaa pitkin mun päälle kaatuvii seiniä.
Onneks mul on ihania ihmisiä ympärillä, mä en pelkää sinänsä mitään koska tiedän että niist ihmisistä löytyy sitä mitä kaipaan kovan paikan tullen.

Olin viikon kaverin luona jossa tuli syötyä päin helvettiä, vaikka sen ihan tietoisesti soin itselleni.
Koska en vaan halunnut tehdä mistään pizzan syömisestä isoa numeroa, halusin leikkiä normaalia. Samalla kun peitin koko viikon viiltoja mun käsivarsissa. Tuntu niin tekopyhältä.

Ja mun harteita painaa niin kaikki pahat asiat joita oon tehny elämässäni.
Miten mä voin unohtaa nekin kaikki virheet, jos en pysty antaa itselleni anteeksi?
Ei tässä oo mitään järkee.

Voi kun se tulisi takaisin.
Tiiän et se tekis mut kokonaiseks, ehjäks, siks mitä mä oikeesti oon.