Mun elämänasenne on muuttunut, myönteisemmäksi ja "railakkaammaksi". En oo enää se joka kyhnöttää nurkassa kun muut pitää hauskaa, en enään keskity mun huonoihin puoliin ja annan itteni mokatakin.. En mä tietenkää oo päässy siitä riittämättömyyden tunnesta eroon, mutta yritän sen olla häiritsemättä mua ja vaikuttamaan mun päätöksiin.
Mä oon tyytyväinen ettei mun tarvitse tuntea että mun täytyy holhota jotakuta, miettiä koko ajan "mitenköhän mä voisin auttaa, miten mä saisin sen jaloilleen" enkä mäkää ollu mun jalkojen päällä, must tuntuu et me ryvettii yhes siinä meidän molempien ongelmien läävässä. Se on turvallista, kun ei vaan uskalla päästää irti.
Mä oon nyt irti kaikesta.
Mä oon vapaa, joka ikisestä kahleesta.
Nyt mä oon varma ettei kukaan voi jyrätä mua.
