Saanko mä koskaan sua sit niin lähelle mitä haluun?
Niin lähelle ettei mikään voi tulla siihen väliin. Sanot nyt ettei kukaan voi siihen päästä, mutta mä nään siinä meidän välissä niin ison rotkon et siihen mahtuis vino pino "viisaita ja riettaita" hutsuja.
Tiedän ettei tässä mun väkivaltasessa ajatusmaailmassa oo paljookaan järkee ja siks oon yrittänyt katsoa asioita uusin silmin. Lempeesti ja neutraalisti. Se on pelottavaa ja turvatonta.
Täällä mä voin sen todella myöntää että semmonen agressiivisuus, suoraviivaisuus ja anteeksiantamattomuus on mun suojia tätä kovaa maailmaa vastaan. Tosi tyhmää, mutta oon halunnut olla tämmönen mitä nyt oon niin monta vuotta. Vielä mun pitäis kasvattaa kuortani isää vastaan, etten aina murtuis sen sanoessa jotain ilkeetä mulle. Tahtoisin pystyy ottamaan ne sanat vastaan mutta samantien karistaa ne mun mielestä. Kovettaa tunnetasoni isän kanssa, ettei enään tarvitsisi pelätä ja itkeä.
Mua inhottaa miten nään meidän perheen ja varsinkin isän vaikuttaneen muhun, mun suhtautumiseen itseeni ja muihin. En usko että mä voisin ansaita kunnollista rakkautta, tai ansaitisin anteeksiantoa.
This thoughts burn a hole in my soul
