Hell is empty, all the devils are here

Tämän päivän fiilikset:

Words are like bullets and they kill as good as any gun

Ei sillä, että sitä hakisin, ei todellakaan.
Mutta, mä huomaan miten monet ei enää välitä paskaakaan jos mulla on paha olla. Syystä tai toisesta.
En mä tainnu ennen tajuta miten onnekas olin, kun joku oikeesti välitti. Kyllä mä tiiän et ihmiset must välittää, mut ne ei välitä mun pahasta olosta. Ehkä osa niist haluiski, mut ne ei jaksa enään.
Luuleeks ne et mä jaksan?

Mm.. En mä osaa sanoo nyt muutakaan.

Atelophobia

Tänään on tullut hyvin esille mun erinäiset pakkomielteet ja fobiat jotka auttavat ja haittaavat mun jokapäiväistä elämää.
En oo kai koskaan puhunu et ne on pakkomielteitä tai fobioita, mutta tänään tunnistin niiden olevan sitä. Todella.
Epätäydellisyys on mulle todellinen fobia.. Sekä epäjärjestys.

Siivoon ja järjestelen asioita ehkä suurimman osan yksin olo aikaani. Jos elän epäsiisteydessä, mun mielestä se jotenkin ilmaisee sitä että mulla ei todellakaan oo kaikki hyvin. Voi olla että se ajatustapa on tarttunut isältä joka tuputtaa sitä mulle alvariinsa. Siivoaminen tuo mulle sellasta turvallisuutta, kuin mä järjestelisin omaa mieltäni siinä samalla. Kaikki ajattelevat että mä oon niin reipas ja kultanen kun jaksan siivota niin ahkerasti ja tykkään siivota muillakin kuin omassa kotonani. Mutta se on oikeesti vaan turva mulle.

Epätäydellisyys, epäonnistuminen on myös mun fobia, täydellisyys pakkomielle. Jos mua moititaan jostain, jos saan palautetta tiettyyn pettyneeseen sävyyn, otan sen itteeni ja syvälle. Mä murhedin mun pieniä virheitä (esimerkiksi jos vahingossa törmäsin tungoksessa johonkin tuntemattomaan kaupungilla) viikkokausia ja suuuuuri häpeen tunne seuraa mua. Välillä tuntuu, niinkuin tänäänkin, että romahdan mun epäonnistumisiin. Ja totta helvetissä ihminen romahtaa jos pitää vahinkoja ja pieniä väärinymmärryksiä elämän suurina virheinä. Tää on paisunu vuosi vuodelta kauheammaksi.
Jos teen jotain väärin, varsinkin jos rikon jonkun omaa tai meinaan rikkoa, ja varsinkin jos toinen suutahtaa siitä, meen täysin lukkoon ja paniikkiin. Itken monena päivänä viikossa, yksin jossain koulun vessassa kun tunnen että oon häpäissyt itseni. Usein sitten ajattelen niis tilanteis itestäni "Sä et ansaitse syödä kun oot tommonen luuseri". Vahingoitan itteeni sen takia, ja häpeän sitäki. Mä tahdon pitää tiettyä julkisvua yllä muiden edessä. En mä ajattele sitä arjessa, mutta välillä kun pysähtyy ajattelemaan ja kysyy itseltään "mitä sulle kuuluu" niin sen huomaa.

Tää on niin kauhee riesa mun elämässä, ja se väärentää kuvaa omasta itsestäni niin valtavasti etten usein tunnista peilikuvaanikaan omaksi.
Mä en tiedä vielä mitä mä oikeesti pelkään.

Truth is hiding in your eyes

Vihdoin sain tehtyy uuden blogin. Päätin pitääki tän julkisena koska mua ei enään täältä voi millään tunnistaa.
Mä en tahtois näyttää tätä kellekään, vaikka tiedän että pari luotettavaa ystävää tän haluaakin.. Ja todennäköisesti annankin.

Mun pää on ollu viime aikoina niin täynnä ajatuksia että mä poksahdan kohta jos en saa niitä purattuu. Sama se on mulle kuka ajattelee ja mitä tästä blogista, ehkä kumminkin saman henkiset ja ehkä samaa sairautta sairastavat ihmiset löytää tänne, mikä olisikin tarkoitus. Tahtoisin näkökantoja ja jakaa kokemuksia sairauden maustamina. Mun on vaikee ymmärtää mikä on oikein ja väärin tai et mikä on totta ja mikä ei.

Mä oon hyväksyny sen etten varmaan koskaan tuu olemaan täysin terve. Oon tottunu että synkkyys on osa mua ja mun elämää. Se ohjaa mua ja mun elämää joka päivä.

Tahdon että tää olis semmonen paikka jossa voisin kertoo ne asiat jotka pyörivät mun mielessä.
Mä en jaksa kertoa muille enään mun asioita, mä en jaksa valittaa ja olla riesa. Kaikki sanoo että en oo riesa ja ne tykkää musta ja plaaplaaplaa, mä nään niistä ja niiden teoista et oon yks paskan hailee niille ja niitä vaan ottaa päähän että mä puhun mun asioista koska mulla olisi aina niin paljon kerrottavaa, eikä ne enää jaksa kuunnella. Että tätä blogia voisi kutsua nimellä vaikka paskatunkio.

It's not fair when you say that I didn't try
I just don't care about you anymore

Jos mä oisin vahva, mä tekisin niin kuin oikeasti nyt haluisin. Pakkaisin mun laukun ja lähtisin niin kauas ku lenkokone jaksais mun ruhooni kantaa, jättäisin kaikki luuserit ja itkupillit (oma minä mukaan lukien) tänne elämään tyhmää elämäänsä ja mä alottaisin uuden, paremman jossain muualla. Tottakai jättäisin nekin jotka on mulle rakkaita, ja ne jotka oikeasti välittää musta. Mut uskon et ne jäis vaikka mä olisin poissa.

Säälittävästi ajatella, mutta olen vahvasti sitä mieltä ettei suurin osa mun "kavereista, rakkaista, ystävistä" edes huomaisi että olen poissa.

Haluan sanoa etten oo negatiivinen ihminen, vaan mun ruuminkuva ja minäkuva on kieroutuneet ja sen takia mulla on usein niin huono olo ja uskon ettei muutkaan tahdo mulle ku pahaa. Yritän päivittäin taistella niitä ajatuksia vastaan, mutta tänne tahdon kertoa ne.

Mun elämä siis pyörii ahdistuneisuushäiriön, masennuksen ja laihdutuksen pyörteissä.