The lost can be found, the lost will be found

This is my brand new day starting now

Letting go of the ways that i fall down

The old can be made new, the lost can be found, the lost will be found

And this is my prayer without ceasing, the negative releasing

And as i rise above my burden is easing

En tiedä lukeeko kukaan enää tätä.
Ei sillä oo kyllä koskaan ollu mitään väliäkään, omia ajatuksia on vaan aina pitäny saada purkaa.

Syy miksi nyt oon taas tässä, on että
nyt havahduin kuinka niinkin paskasta, mitä joskus mulla oli
voi parantua 
saada elämän, ilman päivittäistä tuskaa.

Ja mun mielestä kaiken tän vuosien kirjoittamisen jälkeen on tärkeetä kertoa muille
että se on mahdollista.

Nyt mulla on ystävä joka on samassa pohjamudissa mitä itse olin vuosia sitten.
Ja tottakai alkoholistin lapsena, mun täytyy auttaa. Mä oon kasvanu auttamaan.
Tottakai ns. ex-sairaan (kai oikeesti sairas on aina sairas parannuttuaankin) on aina riski alkaa huolehtimaan toisesta sairaasta. Sillon voi itse helposti pudota.
Mutta mun jalkojen alla on nyt jotain niin tukevaa ja horjumatonta, usko itseeni.
Vaikka mä alkaisinkin horjumaan, mä tiedän että saisin sen huippauksen tasoitettua.
Jos en yksin, tiedän mistä saisin apua.

Kun monet kysyy "kuinka sä teit sen", sitä on todella vaikeata konkretisoida.
Parantuminen on aina ollut mun elämäntehtävä, sillä mä selvisin huomiseen.
Se on ollu vuosien taistelu itseni kanssa, niiden omien demonien.
Mutta tärkein kulmakivi ylämäen nousukohdassa oli se, että hyväksyin ja konkretisoin oman sairauteni. Niinkuin siitä kirjoitin tänne monesti. Se on mulle syöpä, kipeä pää tai murtunut jalka.
Ulkoistin sen asian itsestäni että pystyisin antamaan itselleni anteeksi.

Sitten päivät alkoivat olemaan aurinkoisempia.
Toivo paremmasta tulevaisuudesta täytyy olla, muuten ei tuu näkemään sitä koskaan.

Mindfuck

Sairaslomalla.
En mä ookkaan niin vahva mitä mä haluaisin olla, vielä.
Mua hävettää olla sairaslomalla, sanoa se että olen sairas. Siksi oon kertonut sen vaan kolmelle läheiselleni.
Pelkään että ihmiset luulee mun olevan laiska ja saamaton, että olisin ratsastanut jonkun sairauden avulla saadakseni vähän löhöily lomaa.
Ensimmäinen sairaslomapäivä on mennytkin sitten sängyn pohjalla, mua hävettää astua edes ulos tästä asunnosta. Samalla kun mun päässä soi kaikki ne syytökset itseäni kohtaan, tulee toisen suusta samat asiat mun korvaan.
Kadun tällä hetkellä koko sydämestäni että otin sairaslomaa, että kuuntelin ihmistä joka oikeesti tietää mitä mulle tapahtuu. Mun on vaan nykyään vaikee kohdata sitä että oon sairas, koska elän nykyään sellaista elämää missä sille ei oo tilaa. Mulla ei oo aikaa olla sairas, mulla ei oo varaa olla sairas, on häpeällistä olla tällainen invalidi.

Sieltä sängyn pohjalta sain lopulta soitettua psykiatriselle osastolle, mutta eipä se tietenkään ollut auki. Tiedän että on vaikea nykyään saada kunnollista apua mistään, ja sitä saa vaan kunnolla vänkäämisellä lääkärien kanssa. Miten mä voin vängätä kun en osaa/uskalla/kehtaa kertoa miltä musta tuntuu ja myöntää että oon vielä heikko.

Mietin että pitäiskö suoraan mennä psykiatriselle osastolla "lepäämään", siellä on oikeus levätä ja purkaa omia ongelmia, kun ei tässä mun nykyisessä elämässä ole oikeutta siihen. Mutta kuka sitten hoitaa kaikki asiat kotona? Kuka kattoo että kaikki on järjestyksessä ja kaikki hoituu? Eihän mulla oo aikaa siihenkään.

Kyllähän siitä on niin vähän aikaa kun oon päässyt pois siitä helvetillisestä ahdistuksen pesästä, että en voi odottaa itseltäni ihmeparantumista ja pitäisi antaa itselleni aikaa. Mutta mulla ei oo aikaa, en pysty antaa itselleni lupaa sairastaa. Ehkä mä pelkään että mä lipsun suohon, ja siksi vedän töissäkin itseni äärirajoille..

Ehkä mä vaan jatkan niin kauan kunnes multa lähtee jalat alta.